Kevät 1988, istuimme silloisen Joensuun Yliopiston Ylioppilaskunnan toimitiloissa ja väsäsimme hakemusta Suomen Salibandyliittoon. Paikalla allekirjoittaneen lisäksi olivat SSBL:n nykyinen toiminnanjohtaja Jari Kinnunen sekä Suomen salibandymaajoukkueen tämän hetkinen päävalmentaja Petri Kettunen. Olimme ehtineet jo muutaman vuoden aikana maistella kokemuksia reikäpallosta Opiskelijoiden Liikuntaliiton SM-sählyissä. Jyväskylän liikunnan halleissa iskenyt kipinä sai haluamaan enemmän ja vakavampaa toimintaa, jota uuden lajiliiton sarjatoiminta sopivasti tarjosi. Kun tuore jäsenyytemme sitten vahvistui, olimme 35. jäsenseura ja pelit alkoivat alimmalta sarjatasolta 2. divisioonassa. Toimimme virallisesti Joensuun Yliopiston Urheiluseuran (JoYUs) alaisuudessa, vaikka joukkueemme nimeksi liiton kirjoihin muotoutuikin Kinnusen nerokas älynväläys: Josba. Josban ensiaskeleet olivat 80-luvun lopulla lajia aloitelleille seuroille tyypilliset. Mukaan lähdettiin opiskelija- ja kaveriporukalla, ilman sen suurempaa organisoitumista. Mutta kun intoa ja halua oli, niin kaikki muu kyllä järjestyi.

Vielä hakuvaiheessa joukkueen koostumus oli auki, mutta takki ei ollut. Syksyn aikana saimme naalittua muutamia pelimiehiä yliopiston ainejärjestöjen joukkueista ja aloimme harjoitella. Letkuvartiset mailat olivat vaihtuneet jäykempiin jo aiemmin, mutta harjoittelu oli uutta ja outoa. Sählyä oli vain pelailtu, mutta totisempi suhtautuminen lajiin toi myös halun harjoitella ja kehittyä. Jos lie alku ollut monelle muullekin seuralle tyypillinen, niin jatko ei ollut: Syksyllä 1988 alkanut sarjataival vei joukkueemme parissa vuodessa SM-sarjaan ja nousukevään 1990 kruunasi Suomen Cupin voitto hallitsevasta Suomen mestarista SC Dalmacista. Tuo voitto ruokki entisestään uskoa uutteraan harjoitteluun, joka on alusta saakka ollut joensuulaisen salibandyn kulmakiviä.

Muutamassa vuodessa laji oli jo levinnyt opiskelijapiirien ulkopuolelle, harrastajamäärät kohosivat ja lajiliiton sarjoihin liittyi yhä enemmän joukkueita. Sählystä oli kehkeytynyt varteenotettava urheilulaji. Muovimailat lisääntyivät katukuvassa ja korvasivat pihapeleissäkin siihen saakka käytetyt lätkä- tai kaukismailat. Sählyä ja salibandyä pelattiin monenmoisissa harrasteryhmissä, koulujen liikuntatunneilla ja kerhoissa ja selkeää tilausta junioritoiminnan käynnistämiselle oli olemassa. Niinpä syksyllä 1991 Joensuun Yliopiston Urheiluseura teki historiaa, kun sen ensimmäiset juniorijoukkueet käynnistivät sarjatoiminnan. Paria vuotta myöhemmin salibandytoiminnan ja -budjetin osuus oli paisunut jo siinä määrin, että ylioppilaskunnalta tuli vahva toive toimintojen eriyttämiseksi. Niinpä JoYUs:in alaisuudessa, mutta alusta saakka Josbana kulkenut seura sai virallisen olemassaolonsa keväällä 1994, kun se rekisteröitiin Joensuun salibandy Josba ry:nä.

Vaikka joukkueen rungon muodostivat opiskelijat ja tietty seurauskollisuus oli vahvaa, alkoi 90-luvun puolivälissä pelaajien laajamittaisempi liikehdintä seurojen välillä. Kun Suomi voitti EM-kultaa keväällä 1995, oli maajoukkueessa lukuisia josbalaisia. Maajoukkueen myötä tullut näkyvyys ja elämäntilanteet veivät tuolloin useita huippupelimiehiä etelän seuroihin ja vuosien saatossa tuo suuntaus on jatkunut. Valitettavan usein Josba oli pelaajaliikenteessä häviävänä osapuolena, minkä seurauksena joensuulainen punakone hieman yskähteli lukuisien menestysvuosien jälkeen. Toki poikkeuksiakin oli – varsinkin muuan Janne Tähkä. Hänen siirtymisensä Joensuuhun oli sen hetkiseltä josba-luotsi Antti Ruokoselta loistava veto, joka sai Pohjois-Karjalaan uuden salibandybuumin 2000-luvun alussa. Kolmen vuoden hopeaputki keväällä 2001 saadun pronssin jatkeeksi oli kiristyneessä kilpailussa huikea saavutus. Vaikka kaivattu mestaruus jäi saavuttamatta, mahtavat jäähallitapahtumat ja niiden tarjoamat elämykset jäivät varmasti useiden pohjoiskarjalaisten mieleen. Salibandyfinaalien yleisöennätys on edelleenkin Josban nimissä!

– Juha Kettunen